Isoäiti

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäitini Aini Piha (o.s. Siintola) syntyi vuonna 1921 ja kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti keskimmäisen pikkusiskoni kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä: kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto esineineen antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita. Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle äänen.

Isoisän kuoleman jälkeen Oulun asunnon tyhjentäminen jäi minun vastuulleni. Valtava kirjasto lahjoitettiin Oulun yliopiston kirjastolle ja henkilökohtaiset paperit päätyivät Oulun maakunta-arkistoon, jossa niitä edelleen järjestellään. Henkilöarkiston järjestämiseen maakunta-arkisto varasi viisi vuotta, joten vuoden 2013 loppupuolella isoisän ja isoäidin elämän paperisia jäänteitä voi käydä arkistossa tutkailemassa kuka tahansa.

***

Kuva hymyilevästä kotirouvasta on peräisin isoäidin päiväkirjan välissä olevasta lehtileikkeestä.

Ohessa myös kuvat hänen Amerikan aikaisesta passistaan. Ensimmäisenä henkilötietosivu, toisena maahantuloleimat ja viisumin sisältävä sivu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: